Eeva Kilpi jatkaa ainutlaatuista muisteluaan: Talvisodan ajan nuori tyttö on neitouden kynnyksellä. Rauha heittää perheen lopullisesti maailman turuille – tytön osana on syvä kodittomuus. Perheestäkin on erottava, oppikouluun mentävä vieraalle paikkakunnalle. Toverit ovat uusia, uusia opettajat ja outo on kortteeritalo. Ilmassa on suurten mullistusten ennakoiva humina, miten selviydyn, miten elämä jatkuu. ”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että ne tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja joissa kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetämättömiä, ovat peräisin ajalta jolloin menetin lapsuuskotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.” (Takakansiteksti)

Kirjailija

Eeva Kilpi (s. 1928, Hiitola, Laatokan Karjala) on suomalainen kirjailija. Hänen tuotantonsa sisältää 32 teosta, josta osa on runoutta ja osa proosaa. Kilven tuotannon pääteemoja ovat evakkokarjalaisuus, ihmissuhteet, luonto ja feminismi. Teoksia on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, norjaksi, saksaksi ja englanniksi. Kilpi valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1953, ja ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi vuonna 1959. Hän on toiminut 1970-luvulla muun muassa Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa sekä kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtajana. Kirjailijana hän on saanut lukuisia palkintoja, viimeksi SKS:n Aleksis Kiven rahaston palkinnon lokakuussa 2017.

Eeva Kilpi, Wikipedia (fi)